Kun tapahtuu niin paljon, ettei edes blogille jää aikaa. - Borderland
51493
post-template-default,single,single-post,postid-51493,single-format-standard,edgt-core-1.1.2,ajax_fade,page_not_loaded,,vigor child-child-ver-1.0.0,vigor-ver-1.11, vertical_menu_with_scroll,smooth_scroll,wpb-js-composer js-comp-ver-4.12,vc_responsive

Kun tapahtuu niin paljon, ettei edes blogille jää aikaa.

Kirjoitin viimeksi elokuussa 2017. Silloin kerroin opiskelupaikasta, ja mainitsin ”muita jännittäviä juttuja”. Sen jälkeen olen kirjoittanut puolivalmiita blogikirjoituksia, mutta aika ei ole riittänyt niiden valmiiksi saamiseen ja julkaisemiseen. Juuri nyt minulla on muutama tunti vapaata, joten nyt päätin kirjoittaa vähän kuulumisia. Pyydän anteeksi kuvien huonoa laatua, huomaan, että tarvitsisin uuden ja paremman kameran.. Ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, en ikinä julkaise kuvia yleisöistäni yksityissuojan takia, joten joudutte tyytymään minun kasvokuviin ja tyhjiin luentosaleihin.

No, ne muut jännittävät asiat olivatkin vielä isompia kuin opiskelupaikka. Olihan opiskelupaikka vanhojen unelmien täyttymys, mutta tiesin jo hakiessani, etten ehkä pysty viemään opiskeluja loppuun saakka. Olin muutaman kuukauden yliopistolla, ja se oli aika ihanaa. En edes ollut ainoa vanhus siellä, enkä siten tuntenut itseäni kovinkaan ulkopuoliseksi tai erikoiseksi. Nuorisokin otti meidät vanhukset vastaan yhtä hyvin kuin ikätoverinsa, mikä tuntui hienolta.

No, minun ei pitänyt kertoa opiskelusta, vaan jostain muusta. Aikani yrittäjänä on nyt ohi. Viime syyskuusta lähtien olen ollut työntekijä. Sain työn mediatoimistolta täällä Tammisaaressa, ja saan tehdä sitä, mitä rakastan. Työnkuvaani kuuluu tekstien kirjoittaminen ja kääntäminen, SoMe ja muu sisällön tuottaminen ym. En tee täysiä työviikkoja, ja jäljelle jäävän ajan varaan kokemusasiantuntijatehtäville (sekä tietysti perheelle). Olen todella iloinen ja tyytyväinen työstäni, ja viihdyn kuin kala vedessä.

Kokemusasiantuntijatehtäviä tulee tasaiseen tahtiin. Olen ollut radiossa ja useassa lehdessä, sekä luennoinut aika paljon. Olen edelleen todella kiitollinen jokaisesta tehtävästä, ja kaikki tehtävät tuntuvat yhtä tärkeiltä. Silti minun täytyy nostaa esille muutama viime aikojen kohokohdista. Yksi niistä on ehdottomasti Mielenterveysmessut Helsingissä. Siellä kaikki alasta kiinnostuneet tapaavat, ja messutarjonta on kiinnostavaa ja monipuolista. Olen itse käynyt kolme kertaa näillä messuilla, mutta tällä kertaa siis luennoitsijan tehtävässä. Minä ja Babystepsin Pia luennoimme häpeästä isoimmassa salissa, parhaaseen aikaan. Se oli maagista, jännittävää ja ihanaa. Saimme luennon jälkeen ihanaa palautetta.

 

Toinen kohokohta oli, kun sain kolmen muun henkilön kanssa tehdä Pohjanmaankiertueen. Sain luennoida eräääsä yläkoulussa kiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Jälkeenpäin järjestimme paneelikeskustelun, jossa oli minun lisäksi poliisi, varatuomari ja terveydenhuollon ammattilainen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä, mitä tämä päivä minulle merkitsi.

10.10. 2017 oli Maailman Mielenterveyspäivä. Silloin sain edustaa Kokenetiä Maarianhaminassa. Ahvenanmaan sosiaali- ja terveysministeri oli paikan päällä ja piti lyhyen puheenkin, mikä tuntui hienolta. Sain muiden joukossa luennoida, ja jälkeenpäin päästiin Ahvenanmaan radioon keskustelemaan kokemusasiantuntijuudesta.

Toinen minulle merkittävä tehtävä oli,  kun sain viettää kokonaisen viikonlopun Seinäjoella, FSS (Suomenruotsalaiset näkövammaiset) syyspäivillä. Luennon lisäksi sain osallistua muuhun ohjelmaan, ja tutustua moneen hienoon ihmiseen.

 

Apu Terveys kirjoitti pidemmän artikkelin minusta. Oli hieman kummallista nähdä oma juttu ”selviytymistarinana”. Kai muut näkevät sen sellaisena. Minä näen sen vain elämänäni.Voit lukea artikkelin tästä » 

 

 

Viimeinen kohokohta on Antonia Ringbomin animaatioelokuvat mielenterveydestä. Ensi-ilta järjestettiin Lapinlahden Lähteellä syksyllä, ja osallistuimme Connyn kanssa kutsuvieraina siihen. Tämä on todella tärkeä ja hieno projekti, ja tuntuu upealta olla osallisena siinä. Kun puhuin äskettäin Antonian kanssa, hän kertoi, että elokuvia on näytetty ympäri maailmaa, ja että kaksi niistä on menossa erilaisille elokuvafestivaaleille. Hyvä, että sanomaa viedään maailmalle! Voit nähdä kaikki animaatioelokuvat tästä »
(minä olen tietysti kissa)

 

Olen tänään lisäksi Kokenetin kokemusneuvoja. Kokenet on A-klinikkasäätiön alla oleva, digitaalinen matalan kynnyksen palvelu. Kuka tahansa voi täysin nimettömänä esittää kysymyksen mielenterveydestä, peliriippuvuudesta tai päihteistä palvelun kautta. Kokemusasiantuntija vastaa kysymykseen kolmen päivän sisällä. Voit lukea palvelusta täältä »

Minulla on myös kunnia saada toimia vertaisohjaajana keskusteluryhmissä täällä Raaseporissa, ja olen vielä mukana HUS kokemusasiantuntijuuden kehittämisryhmässä. Olen myös mukana Fin Famin omaisten neuvottelukunnassa. Lisäksi toimin sihteerinä paikallisessa yhdistyksessä (Livsgnistan). Ja paljon muuta. Edelleen teen tätä kaikkea sen takia, että se tuntuu tärkeältä ja merkittävältä. Sen takia, että tunnen pystyväni koskettaa ihmisiä, antaa toivoa, antaa lohtua, antaa tietoa ja lisätä avoimuutta. En tee tätä saavuttaakseni mitään tai saadakseni mainetta ja kunniaa.

Sain vähän aikaa sitten erään kommentin: ”eikö ole ihanaa nyt kun olet terve?”. Vastasin automaattisesti että joo, onhan se. Mutta missä menee raja terveen ja sairaan välillä? Kuka on terve? Kuka on sairas? Mikä on sairautta, mikä on häiriötä, mikä on normaalia? Omalta kohdaltani nämä rajat ovat häipyneet aikoja sitten. Kaikilla on omat kriteerinsä ja ajatuksensa, minulla omani. Onko sairas, jos paperissa lukee diagnoosi? Onko sairas, jos syö lääkkeitä? Jos katsoo vain diagnooseja ja lääkkeitä, olen edelleen aika vakavasti sairas. Mutta tunnen itseni vahvaksi ja hyvinvoivaksi, en sairaaksi. Tietysti tunnen oireita joskus, tietyissä tilanteissa. Mutta olen oppinut käsittelemään niitä, ja joskus välttämään niitä. Tunnen itseni ja kehoni. Jos kehoni käskee minua lepäämään, teen sen, ja jätän kaikki turhat asiat, kuten siivoamisen.

Blogin nimi on mielestäni edelleen osuva. Elämää rajamailla. Tulen luultavasti elämään rajamailla lopun elämästäni. Se on ihan ok. Tiedän, millaista on olla siinä mustimmassa kuilussa, josta ei ole poispääsyä. Tiedän, millaista on, kun rakas ihminen on samanlaisessa mustassa kuilussa. Tiedän kuitenkin, että kuilusta voi päästä pois. Tiedän myös, miten vaikeaa pois pääseminen on. Kun olen nähnyt sen mustimman mustan, osaan arvostaa sitä tasaista maata, jolla nyt kävelen. En vaadi paljoa, olen pienestä kiitollinen. Arvostan terveyttäni, arvostan perhettäni, arvostan työtäni ja arkeani. Arki ei ole minulle harmaata, vaan jotain ihanaa ja upeaa.

On kohta kulunut 10 vuotta siitä, kun makasin oman kuiluni pohjalla. Monta tapahtumaa haluaisin poistaa, kaikkea en halua muistaa. Mutta samalla kaikki tapahtumat ovat muokanneet minusta tämänlaisen. Tiettyjä asioita on jäänyt jäljelle, sellaista mistä en voi täällä kirjoittaa. Mutta voin käsi sydämellä sanoa, että olen todellakin pystynyt kääntämään kaiken sen kokemani synkän paskan joksikin hienoksi. Tulen myös jatkossa sanomaan kaikelle kyllä. Tulen sanomaan kokemusasiantuntijatehtäville kyllä, työlle kyllä, ja tulen sanomaan elämälle kyllä.

 

No Comments

Post a Comment