My Fight Back - Borderland
51553
post-template-default,single,single-post,postid-51553,single-format-standard,edgt-core-1.1.2,ajax_fade,page_not_loaded,,vigor child-child-ver-1.0.0,vigor-ver-1.11, vertical_menu_with_scroll,smooth_scroll,wpb-js-composer js-comp-ver-4.12,vc_responsive

My Fight Back

Kaikki tietävät, että psyykkinen ja fyysinen terveys kulkevat käsi kädessä.Vaikeat sairaudet voivat aiheuttaa näiden epätasapainon. Kun sairastuu vaikeasti, voimat eivät aina riitä molempien ylläpitämiseen.

Näin minullekin kävi. Vaikeimpina vuosina olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt huolehtimaan fyysisestä kunnosta ollenkaan. Pää ja kroppa olivat yhtä huonossa kunnossa. Olin alipainoinen, sairas, oli tulehduksia, keuhkokuumeita, kipuja ja särkyjä. Kun vointi on niin huono, ei todellakaan auta, että ”tietää miten kuuluisi tehdä”. En ole tyhmä, tiedän tasan tarkkaan miten tärkeää liikkuminen on. Sellainen, joka on ollut tällaisessa tilanteessa ymmärtää tämän, muiden voi olla vaikeaa ymmärtää miten ihminen voi olla niin liikkumaton.

Rauhallinen startti

Monen vuoden ajan en tehnyt yhtään mitään fyysistä. Lyhyitä kävelyitä lastenvaunujen kanssa sain tehtyä kun lapset olivat pieniä, en muuta. Avomies Conny, entinen huippu-urheilija, on yrittänyt parhaansa mukaan kannustaa ja auttaa, yrittänyt saada minut hiihtoladulle tai kuntosalille. Mutta kukaan ei voi toisen puolesta tehdä elämänmuutosta. Se muutos täytyy tehdä itse, ja se ei tapahdu ennen kuin siihen on valmis. Välillä Conny sai minut pyörän satulaan tai kävelylle, mutta kivut olivat sen jälkeen kovat, ja vointi niin musertavan huono, että tätä ei usein tapahtunut.

Alkoi kuitenkin tapahtua asioita. Mitä paremmin voin, sitä enemmän jaksoin. Syntyi halu liikkua. Alku oli aika hankala.

Tein lyhyitä ja hitaita kävelylenkkejä. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja kivut vähenivät. Pääsiäisen tienoilla tuli tunne, että haluan juosta. En ole juossut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Kehoni ei tietenkään pystynyt juoksemaan, mutta aivoni huusivat minulle: Juokse! Onneksi ymmärsin olla tottelematta aivojani, ja otin asian puheeksi Connyn kanssa. Hän oli ymmärrettävästi ensin hämmentynyt ja yllättynyt, mutta lupasi tietenkin auttaa minua pääsemään alkuun. Hän teki minulle harjoitusohjelman, ja sen mukaan olisi mahdollista juosta 5 km nyt syksyllä. Kirjoitin motivaation lisäämiseksi Facebookiin, että aion 1.9. osallistua Helsinki Midnight Run-tapahtumaan, joka on 10 km pitkä.

 

Ei mennyt kuin Strömsössä

Kuten yleensä, kaikki ei mennyt putkeen.  Minulla on aina ollut ongelmia polvien kanssa, ja kolmen raskauden jälkeen lonkat ja nivuset ovat reistailleet aika pahasti. Vaikka treenitahti oli hyvin maltillinen, se oli kropalleni liikaa. Sain syödä tulehduskipulääkkeitä ja huilia muutaman viikon, ja heinäkuussa tajusin, että Midnight Run ei ole mahdollinen. 10 km on minulle aivan liikaa tässä vaiheessa.

En kuitenkaan ole periksi antaja. Tehtiin uudet harjoitusohjelmat, ja tähän asti on sujunut ongelmitta. En kuitenkaan pysty juoksemaan putkeen enempää kuin kilometrin, sen jälkeen kivut ovat liian kovat. Mutta koko ajan mennään eteenpäin, ja on ihana tuntea pystyvänsä liikkumaan hengästymättä liikaa.

FightBack Run

Asetin itselleni uuden tavoitteen. Samana päivänä kun Midnight Run juostaan aion osallistua toiseen juoksutapahtumaan. Sellaiseen, joka tuntuu oikealta monella tavalla. Pekka Hyysalo, joka sai vuonna 2010 aivovamman, tunnetaan FightBack-brändistään. Hän taisteli itsensä takaisin elämään, ja haluaa kannustaa muita haasteellisissa tilanteissa olevia samaan. Hänen FightBack Run -tapahtuma on järjestetty muutaman vuoden ajan Turussa, ja sinne olen nyt menossa. FightBack Run juostaan Turun keskustassa, rata on 2,7 kilometriä pitkä. Jokainen saa itse päättää kuinka pitkän matkan juoksee. Jos haluaa, voi juosta jopa puolimaratonin. Osallistumismaksut menevät FightBack -toimintaan ja muihin hyviin tarkoituksiin.

Minulla ei ole aivovammaa. Mutta olen ollut vaikeasti sairas monta vuotta. Monta kertaa kuilun partaalla. Olen käynyt armottomia kamppailuja, taistellut takaisin elämään, kerta toisensa jälkeen. Olen ylpeä siitä, mitä olen saavuttanut, ja siitä, kuka olen tänään. En luultavasti koskaan saa terveen papereita, mutta voin hyvin. Nyt teen kaikkeni, että vointini pysyy näin hyvänä myös jatkossa. (diagnooseistani täällä »)

He, jotka minut tuntevat, tietävät miten suuri asia tämä on minulle. En olisi ikinä uskonut osallistuvani mihinkään juoksutapahtumaan. En ikinä kuvitellut, että vietän Connyn kanssa aikaa yhdessä lenkillä. Luulen, että hänkään ei ole uskaltanut toivoa tällaista. Mutta nyt tämä on meille totta, ja se tuntuu aivan mahtavalta! En ehkä pysty juoksemaan koko 2,7 km matkaa putkeen, mutta se ei haittaa. Kunhan pääsen maaliviivan yli, olen saavuttanut jotain niin upeaa, että tuskin pystyn ymmärtämään. Olen usein lukenut ihmisistä, jotka ovat selättäneet jonkin sairauden, ja juosseet sen jälkeen maratonin tai vastaavaa. En kuitenkaan ikinä ole lukenut sellaisesta henkilöstä, joka on selättänyt vaikeita psykiatrisia sairauksia ja osallistunut juoksuun. Ei minustakaan sellaista kirjoiteta, eikä tarvitse. Minä kirjoitan siitä itse. 🙂

This is My fight back.

 

 

 

No Comments

Post a Comment